Me ollaan Gimman kanssa harrastettu jo jonkin aikaa kuorolaulua. Gimma ei osannut yhtään ulvointia silloin vielä, kun otin haltuuni tämän residenssin, mutta aika pian aloimme harjoitella yhdessä. Melkein joka päivä jossain välissä me asettaudutaan sohvalle tai muuhun sopivaan paikkaan, josta näymme ulos (yleisön maksomointia, nääs) ja nostamme kuonot kaakkoon ja laulamme ah niin kauniisti. Emäntä rakastaa näitä esityksiä ja yrittää (raukka) osallistua, mutta sen laulu kuulostaa lähinnä karjunnalta - sillä ei ole mitään sävelkorvaa. Se taitaa sen tajuta itsekin, sillä se kurtistelee kulmiaan  ihan mahdottomasti rääkkyessään. Se on silti aina kovin iloisen näköinen, kun lopetamme laulannan - onhan se tietysti mukava kuunnella korvia hiveleviä sävelmiä, vaikkei oma suoritus miellytäkään -  ja siksi emme ole viitisneet lopettaa harrastusta, vaikka se selvästi aiheuttaakin muille perheenjäsenille alemmuudentunnetta. 

Terveisin, Melli - Tampereen satakieli