Oltiin tänään kilpailemassa parsoneiden agilitymestaruuskilpailuissa. Melli oli möllinä ja minä oikeana kilpailijana. Melliä ei oikein kauheasti huvittanut mennä agilityä, vaan se olisi mieluummin touhunnut jotain omia touhujaan, vaikkapa haistellut haisuja pitkin kenttiä. Emäntä sai sen sitten kuitenkin houkuteltua radan läpi, vaikka yhdessä kohdassa Melli lähtikin omille teilleen. Melli on vähän sellainen hassu välillä.

En kyllä yhtään ihmettele, että Melli olisi halunnut haistella, nimittäin siellä oli todella ihana ja informatiivinen haisumaailma. Emäntä yritti kaikkensa, että olisi saanut minut pois siitä maailmasta agilitymaailmaan (siinä hanskalla, tuolla lelujen Mersulla, oli suuri rooli), mutta siirtyminen oli todella vaikeaa. Emäntä oli aivan varma, että meidän rata menee plörinäksi, kun olen juuttunut haisulaan. Mutta ei se SEN vuoksi plörinäksi mennyt (sillä en haistellut ollenkaan), vaan siksi, että radalla oli kohta, jossa oli rinnaikkain putken suuaukko ja puomi ja emäntä yritti kepulikonstein saada minut putkeen. Nythän on niin, että rakastan yli kaiken puomia ja menen sinne aivan varmasti, jos saan siihen mahdollisuuden. Emäntä yritti blokata minulta reitin puomille ja kuvitteli, että saisi minut sillä tavalla putkeen, mutta minähän en sellaiseen retkuun mene ollenkaan. Enkä ainakaan, jos emäntä on niin pösilö, että jättää minut selkänsä taakse niin, että minun on ihan helppo livahtaa puolisalaa ihanalle puomille. Niinhän minä tietenkin tein!

Emännän mielestä oli ihana katsella hyvien parsonkoirakkojen ratoja! Niitä oli siellä kuulemma paljon. Mahtavia koiria, kuulemma. Vähänkö ottaa kaaliin, kun se kehuu vain muita koiria eikä meitä ollenkaan. Harjoittelisi itse vaan itse paremmaksi ohjaajaksi. Olisipa se niinkuin Tuikun emäntä tai Rissasen emäntä, niin kyllä meillä Mellin kanssa olisi kaikki niin paljon paremmin ja tulevaisuus agilitykoirina pelkkää menestystä täynnä!

Terveisin, Gimma