Olen harrastellut kaksi kertaa tällä viikolla: maanantaina agilityä ja tiistaina kettuluolailua.

On ehkä tullut meidän vakilukijoille selväksi, että minä en pahemmin perusta leluista agilityharjoituksissa. Emäntä on kovasti yrittänyt saada minun mieltäni muuttumaan ja aina välillä olen suostunut jostain lelusta innostumaankin ainakin vähäksi aikaa meidän omalla harjoituspaikalla (esim. Mercedes-hanskasta).  Maanantaina meidän Toni-valkku toi minulle kokeiltavaksi sellaisen pallon, joka oli vähän kuin tennispallo, mutta ei yhtään pyöreä vaan puikulainen (emäntä sanoo, että amerikkalaisen jalkapallon muotoinen). Se oli mukavasti suuhun sopivan kokoinen ja kun sitä puri oikein kovaa, niin se VINKUI ihanasti. Ja kun sitä heitti, se pomppi kovasti ja ihan minne sattui, niin että jahtaaja joutui olemaan tosi tarkkana omien pomppujensa kanssa . Se oli maailman paras lelu! Emäntä on luvannut hankkia minulle sellaisen ihan omaksi. Oli ihan erilaista harjoitella agilitymenoa, kun kerrankin oli kunnon palkka. (Vaikka ei minulla kyllä ole mitään namejakaan vastaan. Todellakaan.)

Tiistaina ajettiin kettulaan Panun, Ulpun ja Veetin kanssa. Mellikin oli mukana hengailemassa. Emäntä kuului sanovan menomatkalla, että sitä vähän mietitytti miten mahdan suhtautua kettuun plörinäksi menneen kokeen jälkeen. Että jos minusta onkin tullut jänishousu. No eipä ole. Aluksi haukuin vähän aikaa ahdingon takaa, kun ajattelin katsastaa, tuleeko tämänkertainen kettu päälle. Kun se ei tullut, sujahdin ahdinkoon ja ihan ketun nenälle ja jatkoin hommiani siinä. Vähän otettiin yhteenkin, enkä ollut luonnollisesti moksiskaan, vaan jatkoin vaan komentamista. Jostain syystä minun ei annettu haukkua kuin vähän aikaa vaan. Harmitti, kun minut otettiin ihan kesken hommien putkesta pois.

Kaikki muutkin haukkuivat kettua raivokkaasti ja hienosti. Paitsi Melli, jota ei taaskaan päästetty edes yrittämään. Se koittaa kyllä haukahdella vähän kauempaa - voihan olla, että se vielä joskus pääsee lähemmäskin.

Terkuin, Gimma