Oltiin viikonloppuna maalla. Lauantaina käytiin kalassa ja yöks kun me kastuttiin ja paleltiin. Ja sitten meinasin vielä joutua itse kiikkiin kalanverkkoon (ja sitä kautta paistinpannulle - epäilemättä), mutta onneksi isännän veli, eli veli-isäntä, käsitti, että en ole mikään kala, vaan parsoni ja pelasti minut. Tänään käytiin vielä kävelylenkillä, jossa minulla kävi parempi tuuri: löysin ehkä maailman parhaan hajustautumiskasan. Kierin siinä sitten perusteellisesti ja näin kaunis minusta tuli:

Täytyy kyllä huomauttaa, että olin kuvan ottamishetkellä jo ikävä kyllä hiukan kadottanut ihanaa muta- ja haisupeitettäni, sillä juoksentelimme Mellin kanssa todella lujaa metsissä ja pelloilla eikä lika oikein pysynyt mukana.

Yhteisjuoksemisesta täytyy mainita sellainen seikka, että vaikka Melli kuvittelee olevansa kaikissa asioissa parempi kuin minä (vaikkei tietty oikeasti olekaan), niin juoksemisessa se jää auttamattomasti kakkoseksi. Aina ja joka kerta. Ja voi että kun minä nautin siitä, kun saan juosta ihan täysillä ja Melli tulee perässä niin paljon kuin kintuistaan pääsee eikä millään saa kiinni! Ja sitten, jossain vaiheessa, sitä alkaa ottaa päähän niin paljon, että se aivan huutaa harmistuksesta ja silloin minä juoksen vielä kovempaa.

Sitten vielä yhdestä tylsästä asiasta: Melli kuulemma otettiin emännän kanssa mukaan parsonien agilityleirille. Nyt emäntä on ihan innoissaan. Eihän siinä muuten mitään, mutta kun minä en päässyt - tai oikeastaan minua ei edes yritetty saada sinne osallistujaksi.  Vähän kyllä harmittaa! Kuka siellä nyt ottaa vastuulleen opettajien haukkumisen. Ja radan huolellisen haistelun. No, ehkä emäntä ottaa minut kuitenkin turistimatkalle ja pääsen sitten kuitenkin suorittamaan näitä tärkeitä tehtäviä. Kun muut eivät kumminkaan käsitä!

Terveisin, Gimma