Voi härregud mikä viikonloppu! Lauantaiaamuna minut julistettiin virallisin menoin Suomen kolmanneksi parhaaksi agilityparsoniksi rotujärjestön mestaruuskilpailuissa. Hyvä minä! Suoritus on mellimäisen mahtava, kun ottaa huomioon, että Suomi on pullollaan huipputason parsoniurheilijoita. Nyt siellä saattaa joku yrittää vikistä, että kaikki parhaat eivät suinkaan olleet Ylöjärvellä paikalla, mutta sellaiseen minä sanon vain, että OLISIVAT VOINEET OLLA, jos olisivat uskaltaneet!

Viikonlopun urheilusuoritukset eivät ikävä kyllä loppuneet mestiksiin, vaan jatkoimme lauantai-iltana, tai oikeastaan yönä, Takkujen kisoissa. Aikataulu oli pahasti myöhässä, kun siellä oli paikalla suuri lauma jotain tumpuloita tuomarikokeilaita, jotka kämmäilyillään viivyttivät kisojen etenemistä. Tai jotain. Siellä me sitten suoritimme kaksi rataa pilkkopimeässä. Ensimmäiseltä saatiin kymppi, kun orjastaja ohjasi miten sattuu hyppyesteelle, enkä viitsinytkään sitten hypätä siitä yli. Siitä saatiin ensimmäinen viitonen ja toinen tuli samalta esteeltä, kun keksin nerokkaasti, että suoritus nopeutuu huomattavasti, kun pujahdan hypyn ali. Tuomari ei yhtään arvostanut sellaista luovuutta ja antoi toisenkin viitosen. Muuten rata sujui hyvin ja sijoituimme kahdeksanneksi, vaikka aikavirhettäkin tuli jonkun verran. Toiselta radalta orja hankki meille hyllyn heti alussa huolimattomalla ohjauksella.

Sunnuntaina olisin mieluiten jäänyt kotiin nukkumaan, kun olin NIIIIIN väsynyt lauantain sporttailusta. Mutta eihän orja sellaista käsittänyt, vaan väkisin raahasi minut taas Hervantaan Takkukisoihin. Taisi se itsekin olla vähintään puoliunessa, kun se hankki meille ensimmäiseltä radalta hyllyn komentamalla minut liikkeelle ennenkuin lähtölupaa oli edes annettu! Vähänkö minua hävetti. Päätin siinä samassa, etten kyllä rupea sellaisen pöljän kanssa yhtään mihinkään ja jarruttelin menoa niin paljon, että orjakin hoksasi jättää loppuradan tekemättä. Ja tiedättekös mitä, tuo noloista noloin orja ihan tosissaan luuli, että suostuisin ensimmäisen radan fiaskon jälkeen menemään sen kanssa jälkimmäisen radan tuosta vaan, ihan kuin mitään  ei olisi tapahtunutkaan. No, en todellakaan suostunut! Orja jätti minut lähtöön istumaan ja tällä kertaa malttoi odottaa, kunnes lähtöpilli oli viheltänyt ennenkuin antoi minulle lähtökäskyn. Mutta HA-HAA, minähän en suostunut lähtemään minnekkään! Mellihän ei lähde kahta kertaa peräkkäin julkisesti nöyryytettäväksi - sen saa orjakin käsittää! Niinpä sitten poistuimme vaivihkaa takavasemmalle.

Terveisin, komanneksiPARAS Melli