...ihan hirveesti tällä viikolla kahteen otteeseen, kun Myytti änkesi ihan muina parsoneina meille vaan muka rimmaukseen, vaikka kyllä me tiedetään, että oikeasti se tuli varastamaan meidän lelut ja syömään namit. Meidät karkoitettiin talon kauimmaiseen kolkkaan iso-orjien makuuhuoneeseen oven taakse ja arvatkaapas kuinka kovaa sieltä pitää karjua, jotta kaikki varmasti kuulevat. Aika kovaa. Mutta kun me ollaan tosi hyvässä kondiksessa ja erittäin sinnikkäitä, niin onneksi jaksettiin huutaa tommoset kaksi tuntia putkeen ihan kevyesti. Ei tehnyt tiukkaakaan. Miesorja yritti osallistua, mutta ei se jaksanut kuin ihan vähän vaan aina välillä.

Joku saattaa nyt ihmetellä, että miksi meidät sinne makkariin teljettiin. No, katsokaapas siksi, kun me oltain muuten tapettu se Myytti. Ollaan me sen verran hurjia!

Tuossa se on se kelju varas ja ryöväri:

Kylläpä onkin luihun näköinen tyyppi. Entäs tässä sitten:

Juu-u, luihu on.

Tässä taas olen minä, Melli, joka otan hengiltä luihuilijat ja varkaat (kannattaa ehkä tässä kohdassa laittaa silmät kiinni, jos hurjuus pelottaa):

Terveisin, Melli